Lennart Hohenthal, sortokauden kiistelty sankarihahmo

Lennart Hohenthal syntyi Kuortaneen pappilassa 1877 kahdeksanlapsisen perheen vanhimpana. Hänen koulunkäyntinsä keskeytyi lukiovaiheessa pariksi vuodeksi tulirokon vuoksi. Ylioppilastutkinnon hän suoritti 1900 ja aloitti lääketieteen valmistavat opinnot Helsingissä. Isän, kirkkoherra Klas Emil Hohenthalin jouduttua taloudellisiin vaikeuksiin hän keskeytti opinnot ja ryhtyi hierojaksi. 

Lennart kertoo oikeudenkäynnissä pitämässään puheessa, että hän oli omaksunut kotoaan pohjalaisten rakkauden vapauteen, totuuteen ja oikeudenmukaisuuteen. Siksi hän ei voinut sietää pienintäkään vilppiä tai vääryyttä. Eniten häntä suututtivat kenraalikuvernööri Nikolai Bobrikoffin ajamat venäläistämistoimenpiteet, erityisesti vuoden 1901 asevelvollisuusmanifesti. 

Kirkkoherra Hohenthal kuului niihin harvalukuisiin pappeihin, jotka kieltäytyivät manifestin kuuluttamisesta. Hän alkoi myös kerätä rovastikuntansa papeilta allekirjoituksia laittomia kutsuntoja vastustavaan adressiin. Sairastuttuaan hän lähetti keruumatkalle Lennartin. Tällä matkalla pojassa kypsyi vakaumus aktiivisesta vastarinnasta. Keskustelut neljässätoista pappilassa olivat turhauttavia; papit olivat arkoja ja mukavuudenhaluisia. Adressiin hän sai vaivaiset kolme nimeä, isän nimi oli yhtenä niistä. Matka vakuutti hänet siitä, ettei yksin passiivinen vastarinta riitä asenteeksi sortotoimia vastaan, tarvitaan myös tekoja. 

Hohenthalin viisipäinen veljessarja valmistautui vastatoimiin. Pappilan takkatulen ääressä pojat suunnittelivat keinoja isänmaan petturien ja ennen kaikkea Bobrikoffin raivaamiseksi tieltä. Arno, yksi pojista (sittemmin kauppaneuvos) muistelee, kuinka äiti Leonie tuli kerran kesken tällaisen keskustelun huoneeseen hillitsemään poikien intoilua ja muistuttamaan siitä, että Jeesus käski antamaan anteeksi myös viholliselle. Isä myönteli äidin olevan oikeassa, mutta lisäsi jälkeenpäin: "Vihatkaa te pojat sittenkin ryssää." 

Japanin sota 1904—05 nosti esiin radikaaleja ryhmiä eri puolilla Venäjän valtakuntaa. Vihan tunne alkoi purkautua terroritekoina, ja yleinen ilmapiiri maassa raaistui. Lennart lähti mukaan 17.11.1904 perustetun Suomen aktiivisen vastustuspuolueen toimintaan. Liikkeen jäseninä oli runsaasti ruotsinkielisiä taiteilijoita, opiskelijoita ja muita akateemisia. 

Lennartia ei kiinnostanut politiikka sinänsä, hänelle tärkeintä oli suora toiminta. Hänet värvättiinkin puolueeseen erityisesti Bobrikoffin surmaamista varten, mistä oli tehty puolueen päätös. Hanke ei jäänyt venäläisiltä salaan. Saadakseen selvää heidän vastatoimistaan ja suojatakseen itsensä Lennart teki uhkarohkean teon: hän ryhtyi santarmien ilmiantajaksi, joka toisaalla antoi ympäripyöreitä raportteja ystävistään venäläisille ja toisaalla kertoi omilleen vastapuolen hankkeista. 

Lennart oli saanut tietää, että ajatus Bobrikoffin surmaamisesta oli myös hänen kouluaikaisen tuttavansa Eugen Schaumanin mielessä. Työn Eugen tekisi yksin. He pitivät asiasta neuvottelun Kaivohuoneella 31.5.1904 ja sopivat, että Eugen saa yrittää ensiksi. Jos attentaatti onnistuisi määräaikaan mennessä, Lennartin kohteeksi tulisi sortopolitiikan suomalainen toteuttaja, prokuraattori Eliel Johnsson (Soisalon-Soininen). Eugen hoiti työnsä tunnetulla tavalla 16.6.1904. Nyt oli Lennartin vuoro. Prokuraattori tulisi kaatumaan seitsemän kuukauden kuluttua.

Prokuraattorin murhaa on ymmärrettävästi verrattu Schaumanin tapaukseen, jota on aikanaan pidetty yleisesti sankaritekona. Hohenthalin teossa on sen sijaan nähty enemmän vastenmielisiä piirteitä. Ensinnäkin kohteena oli suomalainen virkamies, lisäksi teko suoritettiin uhrin kotona, jonne murhaaja tunkeutui valepuvussa. Mm. teol. tri Paavo Virkkunen näkee Schaumanissa eräänlaisen Kristus-hahmon, jonka oman käden kautta saatu kuolema säteilee hänen tekonsa ylle sovituksen rauhaa. "Se oli mitattomasti niiden toisten yläpuolella, jotka salamurhaajina, valepukuisina ja pakoon livistäneinä suorittivat tekonsa." 

Hohenthalilta jäi arvostelijoiden mielestä tuo sovittava osa, oma kuolema, toteutumatta. Se, ettei näin tapahtunut, ei johtunut pelkuruudesta. Hän oli päättänyt jatkaa taistelua. Aktivistien periaate oli, ettei taistelussa isänmaan puolesta ollut varaa menettää yhtään henkeä. 

Hohenthalille prokuraattorin ampuminen oli pyhä tehtävä kansan, jopa koko maailman, puolesta. "Nähtyäni työni täytettynä, valtasi minut lapsellinen, odottamaton tunne, että olin suorittanut jotain suurta ja hyvää koko ihmiskunnalle. Nyt maailma täyttyi vapautuksen iloisilla tunteilla, ja minä olin lahjoittanut sille vapautuksen. ...kansani tulevaisuus oli silmissäni kauniina, keväisenä ja päivänpaisteisena tauluna." 

Terroristeille on yhteistä, että he käyvät mielestään taistelua hyvän puolesta pahaa vastaan. Heille maailma on mustavalkoinen, ihmiset ovat joko hyvän tai pahan puolella. Taistelija näkee kohteessaan pelkästään pahan ruumiillistuman. Samoin Hohenthal piti käsittämättömänä sitä, että "sellainen roisto" kuin prokuraattori Soisalon-Soininen sai elää. Entä prokuraattorin perhe? Ei hänen tarvinnut välittää läheisten tunteista: "Tiesin tuottavani koko perheelle, puolisolle ja lapsille, suuren surun, mutta se ei estänyt minua pysymästä päätöksessäni, sillä käsitin, ettei yhden perheen onni saa painaa enempää kuin koko kansan onni." - Suomen historian seuraavan poliittisen murhan tekijä Ernst Tandefelt, joka vuonna 1922 ampui kadulla ministeri Ritavuoren, selitti ampuneensa ministerin, ei henkilöä. 

Lennart Hohenthal piti itseään vapaustaistelijana. Murha-sanaa hän ei tietenkään suostu käyttämään: "Jag har icke mördat, lika litet som frihetskämpen säges mörda…(En ole tehnyt murhaa, niin kuin ei vapaustaistelijankaan sanota murhaavan…)" Hänen puolustusasianajajansa P. E. Svinhufvud ei myöskään nimitä tekoa murhaksi, kysymys on tyrannin kaatamisesta. Prokuraattori Soisalon-Soininen on Bobrikoffia palvellessaan vienyt maan sellaiseen sekasortoon, josta sen voi vapauttaa vain hänen surmaamisensa. Hohenthal julistautuu peräti vapauttajasankariksi: "Ja aina kun tyranni nousee valtaan, pitää nousta myös uuden kostajan. Ei tarvita kuin yksi sankari, niin massasta nousee muita sankareita seuraamaan hänen esimerkkiään." 

Puhuessaan tyrannin kaatamisesta sekä Svinhufvud että Hohenthal vetosivat ikivanhaan moraalisääntöön, jonka mukaan tyrannin oikeutetusta murhasta ei pidä rangaista. Heistä oli valitettavaa, ettei meidän lakimme tunne tätä periaatetta. - Onkin ymmärrettävää, että Lennartin pakomatka suuntautui Englantiin, jossa laki antaa suojan poliittisen murhan tehneille.

Puolustuksessaan molemmat korostivat Schaumanin teon merkitystä isänmaalle. Svinhufvudin mukaan "koko kansa siunaa" sitä. Miksi se ei siunaisi myös Lennart Hohenthalin tekoa? Hänen ympärilleen ei kuitenkaan syntynyt Eugen Schaumanin veroista sankarimyyttiä. Tämän ihailijathan tekivät kunniakäyntejä jopa hänen koiransa Lucaksen haudalle. Mutta oli Hohenthalinkin maine korkealla, varsinkin ruotsinkielisellä Pohjanmaalla. Lennartista tuli siellä joksikin aikaa varsin yleinen pojannimi. Suosituiksi tulivat maakunnassa myös miesten kelta-punaiset olkaimet, joiden toisessa soljessa oli Schaumanin, toisessa Hohenthalin kuva. Molemmat saivat samoin oman kuvallisen postikorttinsa. Lehdet muistivat Hohenthalia onnittelukirjoituksin hänen merkkipäivinään, samoin häntä haastateltiin hänen Suomen-vierailujensa yhteydessä. Hän kirjoitti myös itse muistelmia ja poliittisluontoisia artikkeleita. 

Lennart Hohenthalille myönnettiin vuonna 1918 armahdus Korkeimman oikeuden päätöksellä. Oikeus ilmeisesti katsoi, että hänen tekonsa oli osa maamme itsenäisyyskamppailua. Näin hänet tunnustettiin vapaustaistelijaksi, jollaisena Hohenthal itseään piti. 

Aatemaailmaltaan Hohenthal oli liberaali. Se uudistusohjelma, jota hänen edustamansa radikaali vastustuspuolue ajoi, on sittemmin toteutunut useimmissa kohdin. Merkittävää on myös, että juuri tämä puolue asetti ensimmäisenä tavoitteeksi Suomen irtautumisen Venäjästä. 

Lähteitä: 

Lennart Hohenthalin päiväkirja. Tampere 1909 

Helsingin RO IV os. tuomiokirja 1905

Eino I. Parmasen arkisto

Matti Klinge, Suomessa tehtyjen poliittisten murhien historiaa. Artikkeli teoksessa Edward Hyams, Poliittiset murhat. Porvoo 1969.

Nils-Erik Nykvist, Aktivism och passivt motstånd i Södra Österbotten 1899-1918. Vasa 1988

Paavo Virkkunen, Kahden sataluvun vaiheilta. Helsinki 1953

http://www2.helsinginsanomat.fi/klik/alkuluku/tietokirjat/suurikeinottelu9710.html 

http://guns.connect.fi/gow/petepai4.html