Pieniä tarinoita
_________________________________________________________________________________________________________________________________________
Hohenthalin Jonaksen sukuhaaran tapaaminen Vetelissä 29.8.2015
Kaunis syksyä enteilevä sää saatteli meidät Vetelin
kirkonkylään, jossa tapaaminen aloitettiin kirkossa.
Matti Kolehmaisen tervetulotoivotusten jälkeen hän säesti
meitä laulaessamme laulun Perintö.
1.
Miespolvet
edesmennehet,
te
korven valloittajat.
Te
kuokkijat, te kylväjät,
te
hallan karkoittajat,
te
uskolliset vähässä
niin
paljon silloin saitte,
kun
uutta kotikontua
te
näiltä seuduin haitte.
2.
Nää
jokirannat metsineen
ne
miellytti, ne veti.
Ja
ensimmäiset kaskimaat
ne
suunniteltiin heti.
Ei
leikin siitä selvitty,
se
vaati suurta työtä,
vaan
työ, se koitui onneksi,
kun
Herra oli myötä.
3.
Miespolvet
toisen jälkehen
tuo
esiin elon rata,
ja
rahtu ikuisuutta on
vain
ikä vuosisata.
Sen
tietäen me huomeneen
työn
viirin uljaan viemme,
ja
lapset taas sen siirtävät,
kun päättyy meidän tiemme.
(A.
Iho, sävel Martti Källström)
Kirkkoon tutustumisen jälkeen vierailimme hautausmaalla,
jossa Esa Hohenthalin johdolla tutustuimme hautapaikkoihin, joihin Hohenthaleja
oli haudattu.
Seurakuntatalolla aloitimme kahvihetkellä ja sen jälkeen jokainen sukuun kuuluva osallistuja sai omakseen oman, henkilökohtaisesti laaditun sukukaavion. Tässä kohtaa iso kiitos Esa Hohentalille, joka kaaviot oli laatinut. Samoin saimme tutustua Esan valmistamiin valokuvakoosteisiin pöydillä, joissa näimme tuttujen esi-isiemme kasvoja kuvissa. Niihin oli mukava syventyä.
Ruokailun jälkeen meidät hiljensi ohjelmaa seuraamaan ihana
pieni laulajatyttö Farinna Hohental,
josta oma paikalla ollut 5-vuotias lapsenlapseni Linnea Piri sanoi: "Sain uuden
ystävän." Farinna ja Linnea tekivät yhdessä väritystehtäviä ohjelman jatkuessa.
Esa Hohenthal kertoi meille Joonas Hohentalin sukuhaaran edustajien myöhemmistä
vaiheista ja kuulimme mm. Esko Hohenthalin kirjoittaman vaiherikkaan tarinan
sukumme jäsenen, Iivari Hohenthalin vaiheista.
Vuokko Heikkilä-Kankkosen juontamana jokainen paikalla oleva
sukuun kuuluva sai vuorollaan esitellä itsensä ja perheensä.
Esittelyosuus oli mielenkiintoinen ja minulta kysyttiinkin
esittelyn kuluessa, että montako teitä Korkealaaksoja oikein on paikalla ja
vastasin, että Juho Samulin vanhimman pojan Onni Samulin
elossa olevista kahdeksasta lapsesta paikalla on seitsemän.
Tilaisuuden jälkeen omat lapseni kysyivät, että montako Ahoa
oli paikalla ja montako Kalevaa ja tarkalleen ottaen mitä sukua he olivat
meille.
Enpä osannut siltä istumalta vastata. Joten aina sitä opitaan
uutta, vastaisen varalle.
Tilaisuus oli mukava ja järjestelystä vastaavat olivat
nähneet paljon vaivaa. Seuraavaan
kokoontumiseen ehdotan kuitenkin lasteni kommenttien pohjalta, että jokaisella
osallistujalla olisi rintapielessään kortti, jossa lukisi isän ja äidin nimet,
isoisän ja isoäidin nimet, ja isoisoisän ja isoisoäidin nimet - ehkä jopa
neljäskin polvi taaksepäin.
Sitten ottaisimme yhteiskuvia tyyliin sisarukset, serkukset,
pikkuserkut, pikkupikkuserkut.
Näin toimien pääsisi ehkä paremmin jyvälle uusista kasvoista: keitä te oikein olettekaan sukutaulussa?
Tapaamisen jälkeen kokoonnuimme vielä yhteiskuvaan, paisi ne,
jotka olivat jo kiirehtineet päiväunille kotiin, kuten omat lapsenlapseni.
Yhteenvetona päivästä voisin sanoa, että mieleeni nousi
kiitollisuus.
Kiitollisuus menneille polville ja tälle hetkelle, että
meillä on rakas isänmaa ja läheisiä, joiden kanssa kulkea kohti huomista ja
että menneet polvet ovat toimineet meidän parhaaksemme ja tehneet parhaansa.
Suku on iloinen asia ja siihen kuuluminen ihan kunnia-asia.
Pidetään hyvää huolta toisistamme.
Maritta Keltikangas, Kauhava
_____________________________________________________________________________________
Aloitan taasen parin kuukauden tauon jälkeen opettelemaan kesän
lomailu vei muistista lähes kaiken mitä siellä oli.
Marjatta Pulkkinen on kirjoittanut runon, Kas vain tuota Iivaria.
Tämän runon luettuani muistuivat mieleeni lapsuuteni ajat, jolloin
vanhemmat ihmiset kertoivat juttuja ja tapahtumia Iivarista, joka
oli ehkä tavallista vilkkaampi lapsi.
Iivari oli syntynyt 11.9.1891. Vetelissä isä Juho August, Samuel
Albertin poika s.8.1.1850. Wetelissä. Äiti Maria Jokelin s.
2.10.1847 Ylihärmässä. Lapsia oli 4 poikaa, Samuli, Iivar, Johan ja
Yrjö.
Monet Ihmiset jotka ovat eläessään tehneet työtä ja saavuttaneet
jotain suurta saavat myös jälkipolvilta kunnioittavia muistopuheita,
hyvä näin, mutta monet siirtyvät täältä pois jättämättä mitään
pysyvää muistomerkkiä itsestään. Iivari oli yksi heistä.
Iivarilla oli luonteisen liikkuvuutensa lisäksi vilkas mielikuvitus.
Lapsena hän kertoi äidilleen lähtevänsä Ameriikkaan. Seuraavana
aamuna äidin touhutessa aamuaskareissa kuului äidin huokaus:
"Mitenkähän se meidän Iivari siellä maailmalla pärjää?" Ylisängystä
peiton alta ilmestyi Iivarin pää ja kuului: "pankaa vain minullekin
maitovelliä kuppiin niinkö ennenkin."
Iivarin kotona oli lypsykarjan lisäksi lampaita ja pässi, joka oli
Iivarin kaveri. He kulkivat paljon yhdessä. Iivari koitti järjestää
ystävälleen joskus parempia makupaloja ja näin ystävyys lujittui
heidän välillään. Kotoa kirkolle oli matkaa vain reilu parisataa
metriä tuttua tietä.
Tänä sunnuntaina olikin kaksi vainajaa haudattavana. Kun vainaja
kannettiin kirkkoon, seurasi Iivari arkun jäljessä ensimmäisenä.
Sitten alkoi kuulua tuttua kopinaa Iivarin korviin. Iivari kääntyi
ja näki pässinsä kirkon käytävällä. Iivari torui pässiään. "tulikko
tinäkin taatana tänne! Nyt vain toitta noutamaan!" Näin ystävät
poistuivat kirkosta.
Alfred Tunkkari kertoi minulle, että hän oli kansakoulussa yhtä
aikaa Iivarin kanssa. Kerran käsityötunnilla puukko oli luiskahtanut
Iivarin ranteeseen. Verisuoni alkoi vuotamaan voimakkaasti.
1
Iivari ohjasi verisuihkun kattoon päin ja sanoi: "kassokaa pojat!
kyllä tirraa komiasti! Opettaja Kolehmainen sai vuodon tyyntymään ja
poika vietiin
apteekkarin luo, joka saikin laitettua pitävän siteen. Lakkas
tirraamasta.
Alfree jatkoi vielä: "Sinä oot kans justhin ko Iivari."
1900-luvun alkupuolella oli suuri muuttovirtaus Suomesta Amerikkaan.
Melkein jokaisesta talosta tai torpasta oli joku mennyt Rapakon
taate.
Sinne lähti Iivarikin. Minulla ei ole tietoa ajankohdasta. Äitini
isän, Leanteri Tunkkarin, päiväkirjassa on maininta hänen kahden
sisaren ja veljen menosta Amerikkaan. Vähän myöhemmin lähtivät
Puskalan Alfree, Rauhalan Atte, Lukkarin Eino, Postin Eemeli,
Poliisin Yrjö, joka on minun Isäni. 1938 Vetelin seurakunnan 300
-vuotisjuhlilla tapasin Antti Sillanpään. Hän oli isäni pikkuserkku,
elikkä Liisa-tädin Antti, kuten isäni häntä nimitti. Antti oli
tullut Amerikasta käymään kotiseudulleen.
Juttelivat kuulumisiaan siinä tapulin lattialla. Ovet oli aukaistu.
Lämmin kesätuuli virtasi tapulin läpi. Antti oli isokokoinen, vähän
mahakas mies. Kertoi Iivarin olleen töissä hänen Farmillaan.
Järjestin Iivarille töitä sieltä vähän sivummalta, mutta ei hän
siellä kauan ollut. Sanoi siellä olevan niin paljon käärmeitä, ettei
siellä voi olla ja niin Iivari lähti.
Antti helisteli kolikoita housun taskussa ja antoi sitten minulle 20
penniä.
Läspän riihen eteen oli tehty katos, jonka alla oli ruoka- ja
juomatarjoilua myynnissä. Sieltä minä sain elämäni ensimmäisen
jäätelön, kiitos Antin! Löysin Antin ja isäni Raivaajapatsaan luota,
jossa Samuli Harima oli juuri puhumassa. Puheen aikana patsasta
peittänyt verho lipui alas ja niin veistos oli kaikkien nähtävänä.
Sitten puhui Heikki Tunkkari. Yleisöä oli patsasalueen ympärillä
satamäärin. Oli juhlan tunnelmaa.
Iivari oli ollut torvisoittokunnan jäsen jo kotiseudullaan, Ehkä hän
oli jossain armeijan koesoittotilaisuudessa onnistunut ja sai pestin
2
armeijaan. Hän oli ollut Kuuban manööverissä. Siellä soittajat
olivat ratsailla, mutta kuuma ilma ja satula eivät sopineet yhteen
soittajan takamuksien kanssa. Kivuliaat hiertymät erottivat hänet
armeijan soittokunnasta.
Kerrotaan että Samuli Harima oli tavannut veljensä Iivarin
kauppamatkoillaan ja tarjonnut hänelle autonkuljettajan virkaa.
Iivari mietti, olisko se niin, että minä ajaisin ja sinä istuisit
vieressä? Ekuule tule kauppoja, ei tule kauppoja! Ja niin veljekset
erosivat.
Kerrotaan, että kun Iivarilta kysyttiin miten sinä siellä sait
ruokaa, vastaus tuli: "kun minä löin maidon kuvia ilimaan, niin
ruokaa rupes tulemaan!" Olen miettinyt, mitä se tarkoitti? Hänellä
ei ollut kielitaitoa. Täytyi käyttää kuvakieltä, puhua käsillä jne.
Minkä näköinen mahtoi olla maidon kuva?
Sitten Iivarin polku johti Venäjälle luultavasti Karjalaan, jonne
monien muidenkin suomalaisten tie kulki Amerikan kautta.
Ne polut ovat jo sammaltuneet ja niiltä poluilta on jäänyt vähän
hajanaisia tietoja. Juha Huusko on kirjoittanut veteliläisestä Matti
Kainusta, joka kulki tämän tutun reitin ja menestyi siellä. Kertomus
on julkaistu paikallislehti Perhonjokilaaksossa 2011(12)?
Lukijan on hyvä muistaa, että tällaiset jutut, jopa yli sadan vuoden
takaa, ovat saattaneet matkallaan jalostua. Mutta perusvire on aito
ja oikea Iivari oli omalaisensa velikulta. Ehkäpä juuri sen takia
hänen juttunsa jatkavat elämäänsä meidän keskuudessamme. Aina kun
keskustelu kääntyy Iivariin, jäämme odottamaan erikoistarjousta
juttuun.
Iivari kävi kansakoulua vanhemman opettaja Kolehmaisen aikaan.
Opettaja moitiskeli kovin sanoin Iivaria, joka ei opettajan mielestä
jaksanut keskittyä opetukseen. "Senkin pölkkypää!" Se oli opettajan
ankara arvio. Seuraavan tunnin alettua sai opettaja hämmästyä.
Pulpetin kannella oli puupölkky ja oppilas oli lähtenyt
keskittymään!
3
Liekö näistä tapahtumista Iivarin sepittämä runonpätkä: "Opettaja
Kolehmainen, siivon miehen nimen kantaa, vaikka joskus köyden
pätkästä Iivarille antaa!"
Iivarin naapurissa oli kivikehäinen kaivo pihalla. Joskus pojat
menivät kaivoon taitavasti ja kivien rakoja hyväksi käyttäen
laskeutuivat lähelle vesirajaa. Taas kerran Iivari meni kaivoon ja
alkoi kirkumaan apua. Pihalla syntyi säpinää ja myöhemmin ankaraa
nuhdesaarnaa. Iivarin jekku huomattiin. Taidettiinpa siinä olla
tuppivyötäkin löysäämässä.
Kirkon ovenpielessä seisova vaivaisukko rahoineen oli kiehtonut
poikien mielikuvitusta. Niinpä tuumasta toimeen. Koppakuoriainen sai
takaraajaansa karhulangasta lujan silmukan. Sitten raha-aukosta
vaivaisukon vatsaan. Pennin kolikkokin toisi ylösnousemuksen
kuoriaiselle ja voitonriemun hissinkuljettaja Iivarille.
Nuorukaisena taas kerran oli Iivari kadonnut kotoaan. Isä, epäili,
aivan oikein Kokkolaan olisiko hypännyt jonkin kauppa-auton kyytiin.
Isä tiedusteli Kokkolan poliisilaitokselta onko näkynyt Hohenthal
-nimistä nuorta miestä. Emme nimeä tiedä, mutta Viirikankaalta
täällä yksi sanoo olevansa kotoisin. Laittakaa Viirikangas tulemaan
Veteliin oli isän neuvo poliisille!
Stenbackan Jani, myös lähtöjään veteliläinen oli tavannut Iivarin
jossain työmaan kämpällä kipinämikon virassa. Kysyttäessä, mikä
sinulla on täällä parhainta ollut, tuli vastaus: "no eihän tämän
parempaa olekaan!" Iivari toteutti lapsuuden unelmansa. Niinpä
passiluettelo kertoo, että 26.11.1901.on myönnetty passi Iivar
August Augustson Hohenthalille, s. 1881 Vetelissä, kohdemaa Pohjois-
Amerikka. Siellä olosta ja elosta on vain hyvin vähän hajanaisia
tietoja Suomesta muuttaneiden siirtolaisten kertomuksia. Jos annamme
mielikuvitukselle siivet. Minkälaisen 20 -vuotiaan vilkasluonteisen
nuorukaisen me tapaamme seikkailemassa Amerikassa ja Venäjällä?
Jonkinlaisen kuvan antaa hänen persoonastaan se että, jutut elävät,
vaikka aikaa on kulunut hänen syntymästään jo 130 v.
2-2-2013 kirjasi Esko Hohenthal
4
_____________________________________________________________________________________
Kuinka minusta tuli Hohenthal
Osallistuin elämäni ensimmäisen kerran sukukokoukseen. Tämä tapahtui aurinkoisena elokuun lauantaina Naantalissa. En ole juurikaan kokenut tarvetta tutkiskella juuriani, koska olen aina mieltänyt olevani Kankkonen. Siihen nimeen ja sukuun olen liittänyt vahvuuden, oikeudenmukaisuuden ja hengellisyyden. Näitä piirteitä tunnistan itsessäni. Toki ymmärrän olevani myös osa Heikkilän sukua. Onhan äitini Heikkilä ja häneen liitän kaikki sellaiset ominaisuudet, jotka ovat minussa piilossa näkyvämpien ominaisuuksien alla. Ominaisuudet kuten lempeys ja rauhallisuus. Kadehdittavia ominaisuuksia joiden näkyväksi tekemiseksi työskentelen jatkuvasti. Summa summarum, lauantaiaamuna 30.8.2014 heräsin Kankkosena, kaikkine piirteineni ja ominaisuuksineni.
Nimen Hohenthal olin toki kuullut äidiltäni. Hän oli jopa yrittänyt antaa jonkinlaisen kuvan suvusta ja sen vaiheista sekä omasta ja minun paikastani sukupuussa. Viesti ei kuitenkaan oikein tavoittanut kuulijaansa. Äitinihän puhui hänen suvustaan ja hänen historiastaan, ei minun.
Näillä eväillä saavuin vanhempieni kanssa aurinkoiseen Naantaliin. Kierrellessämme kaunista kirkonpuistoa ja hyvin hoidettua hautausmaata, löysimme myös sen hautakiven, johon uusi laatta oli kiinnitetty. Olin toki kuullut tarinan laatasta ja sen merkityksestä, mutta vaikka kaikki oli kaunista, oli se vielä vailla syvempää sisältöä. Päällimmäinen syy tulooni ja sukukokoukseen osallistumiselleni oli halu olla äidilleni mieliksi, ei etsiä juuriani, joiden en edes tiennyt olevan hukassa. Sitten Matti Kolehmainen aloitti puheensa ja herätti Hohenthalin suvun eloon.
En ole koskaan ollut kiinnostunut sukututkimuksesta mutta rakastan tarinoita ihmisistä ja heidän elämästään. Näillä tarinoilla Hohenthalin suvun varhaisista vaiheista Suomessa, Matti maalasi kuvan oikeudenmukaisista taistelijoista, sotilaista ja papeista joita suvussa on paljon. Itselläni heräsi varovainen mielenkiinto näihin historian ihmisiin. Enkö olekaan saanut kaikkia näitä piirteitäni isäni puolelta?
Meidän jokaisen henkilökohtaisessa historiassa on hetkiä, joita voidaan pitää jollakin tavalla käänteen tekevinä. Minulle yksi tällainen hetki tuli Matin kertoessa Klas Emilin vaimosta, Leonie Hohenthalista. Kun Matti maalasi kuvan historian henkilöstä joka oli ystävällinen ja lempeä äiti, loksahtivat palaset paikoilleen. Nämä ovat niitä Hohenthalin piirteitä, jotka oma äitini on perinyt. Mutta vaikka nämä piirteet ovat niitä, jotka näkyvät hänessä, on hän perintönä siirtänyt minulle suvun muita piirteitä. Ne piirteet, jotka ilmenevät minussa ovat paitsi Kankkosten yhtälailla Hohenthalien piirteitä. Ei siis ollutkaan kyse äitini historiasta ja suvusta vaan meidän.
Sukukokouksen varsinainen kokous oli päätetty pitää kauniissa maalaismaisemassa hiukan Naantalin ulkopuolella Pohjakulmassa. Saavuimme ensimmäisenä paikalle ja sain tilaisuuden katsoa sisään tulevia ihmisiä kaikessa rauhassa. Katselin heitä aivan uusin silmin. Minun oli edelleen vaikea tajuta, että meillä kaikilla oli samat juuret, olemme todella samaa sukua. Uskomatonta. Niin monta ihmistä, niin monta tarinaa.
Jatkoa ja syvyyttä näille tarinoille antoi upea persoona Atlantin takaa, Marianne Wargelin. Historian tutkijana ja aitona Amerikan suomalaisena hän todella osasi kertoa tarinoita isovanhemmistaan ja vanhemmistaan. Lisäksi hänellä oli loistava kyky sitoa tarinat oikeaan kontekstiin, aikaan ja paikkaan. Tarinoista heräsi eloon vahvoja naisia, jotka olivat rohkeasti muutoksen etulinjassa niin Suomessa kuin Amerikassakin. Ilolla aloin samastumaan heihin. En toki siinä mittakaavassa vaan huomattavasti vaatimattomammin. Tarinoiden kautta aloin kuitenkin ymmärtämään paljon paremmin sitä, miksi omassa elämässäni on tapahtunut tiettyjä asioita. Miksi oma elämänpolkuni on johtanut minut tietynlaisiin tilanteisiin ja miksi niissä tilanteissa olen tehnyt ne ratkaisut, jotka tein.
Oma tarinani jatkuu tästä eteenpäin entistä rikkaampana ja syvempänä. Minun tarinani on osa Hohenthalien tarinaa. Olen ylpeä juuristani.
Terveisin,
Annika Kankkonen
Kirkkoherra
