Pieniä tarinoita

Kirjassa Toppaa hopero on veteliläisiä sananparsia ja kaskuja. Kirjan on julkaissut Vetelin kulttuurilautakunta vuonna 1983.

Alla kaskuja ja sanontoja joissa mainitaan Huuentaali ja Huuventaali.

"Ko lyöhän vaikkei mitään tee", sano Huuventaalin Iivari, ko isä heinäpellolla laiskottelun takia korvapuustin antoi.

Huolimata siitä, sano Huuventaali.

Maanmittari Hohenthal oli sortunut ryyppäämään kesken työvaihetta, ja apulainen alkoi jo olla huolissaan siitä miten hänen paikkansa kanssa käy, kun töistä ei tullut moneen päivään mitään. "Älä sinä siitä huolehi, panhan vain että kaikenlaista tointa ja hanketta kolomen päivän aikana," lohdutteli Huuentaali.

Arkkukankaan suutari näki Huuentaaleilla ensi kertaa puhelimen ja kysyi mikä vehe se oli. Poika Iivari selitti, että se on semmonen kapine, jolla voidaan puhua naapuripitäjiin, vaikka Teerijärvelle asti. "Noi minua tarvisse nuin kolokosti narrata," tuohtui suutari.

Arkkusuutari kertoi Huuentaalilla, että aikoi ottaa eron vaimostaan, jota pilkallisesti nimitti "valtioksi". Huuentaali sanoi, että niinhän se Syyrakkikin sanoo, että ennen minä asuisin vaikka leijonan luolassa ennen kuin pahan vaimon kanssa. "Joo, mutta Syyrakki ei tiennyt puoltaka siittä mitä minä", sanoi suutari.

Kaustisella oli joku hirttäytynyt. Omaiset pyysivät Huuentaalia laittamaan anomuksen, että valtio maksaisi hautajaiskulut. Myöhemmin jotkut veteliläiset kysyivät Huuentaalilta, että saivatko omaiset valtiolta rahaa. Huuentaali sanoi: "Kyllä ne sai, mutta äläkää kertoko kaustislaisille, muuten ne hirttää kaikki issensä, jos tietävät, että siittä rahaa saa."

Joku kirkonkylän isäntä oli kehunut vaimoaan: "Kaasin komeimman puun Kaustisen kankhailta". Tähän Huuventaali: "Tuliko yhtään mielhen että voi olla latvasta laho?"

_________________________________________________________________________________________________________________________________________

Hohenthalin Jonaksen sukuhaaran tapaaminen Vetelissä 29.8.2015

Kaunis syksyä enteilevä sää saatteli meidät Vetelin kirkonkylään, jossa tapaaminen aloitettiin kirkossa.

Matti Kolehmaisen tervetulotoivotusten jälkeen hän säesti meitä laulaessamme laulun Perintö.

Miespolvet edesmennehet,

te korven valloittajat.

Te kuokkijat, te kylväjät,

te hallan karkoittajat,

te uskolliset vähässä

niin paljon silloin saitte,

kun uutta kotikontua

te näiltä seuduin haitte.

Nää jokirannat metsineen

ne miellytti, ne veti.

Ja ensimmäiset kaskimaat

ne suunniteltiin heti.

Ei leikin siitä selvitty,

se vaati suurta työtä,

vaan työ, se koitui onneksi,

kun Herra oli myötä.

Miespolvet toisen jälkehen

tuo esiin elon rata,

ja rahtu ikuisuutta on

vain ikä vuosisata.

Sen tietäen me huomeneen

työn viirin uljaan viemme,

ja lapset taas sen siirtävät,

kun päättyy meidän tiemme.

(A. Iho, sävel Martti Källström)

Kirkkoon tutustumisen jälkeen vierailimme hautausmaalla, jossa Esa Hohenthalin johdolla tutustuimme hautapaikkoihin, joihin Hohenthaleja oli haudattu.

Seurakuntatalolla aloitimme kahvihetkellä ja sen jälkeen jokainen sukuun kuuluva osallistuja sai omakseen oman, henkilökohtaisesti laaditun sukukaavion. Tässä kohtaa iso kiitos Esa Hohentalille, joka kaaviot oli laatinut. Samoin saimme tutustua Esan valmistamiin valokuvakoosteisiin pöydillä, joissa näimme tuttujen esi-isiemme kasvoja kuvissa. Niihin oli mukava syventyä.

Ruokailun jälkeen meidät hiljensi ohjelmaa seuraamaan ihana pieni laulajatyttö Farinna Hohental, josta oma paikalla ollut 5-vuotias lapsenlapseni Linnea Piri sanoi: "Sain uuden ystävän." Farinna ja Linnea tekivät yhdessä väritystehtäviä ohjelman jatkuessa. Esa Hohenthal kertoi meille Joonas Hohentalin sukuhaaran edustajien myöhemmistä vaiheista ja kuulimme mm. Esko Hohenthalin kirjoittaman vaiherikkaan tarinan sukumme jäsenen, Iivari Hohenthalin vaiheista.

Vuokko Heikkilä-Kankkosen juontamana jokainen paikalla oleva sukuun kuuluva sai vuorollaan esitellä itsensä ja perheensä.

Esittelyosuus oli mielenkiintoinen ja minulta kysyttiinkin esittelyn kuluessa, että montako teitä Korkealaaksoja oikein on paikalla ja vastasin, että Juho Samulin vanhimman pojan Onni Samulin

elossa olevista kahdeksasta lapsesta paikalla on seitsemän.

Tilaisuuden jälkeen omat lapseni kysyivät, että montako Ahoa oli paikalla ja montako Kalevaa ja tarkalleen ottaen mitä sukua he olivat meille.

Enpä osannut siltä istumalta vastata. Joten aina sitä opitaan uutta, vastaisen varalle.

Tilaisuus oli mukava ja järjestelystä vastaavat olivat nähneet paljon vaivaa. Seuraavaan kokoontumiseen ehdotan kuitenkin lasteni kommenttien pohjalta, että jokaisella osallistujalla olisi rintapielessään kortti, jossa lukisi isän ja äidin nimet, isoisän ja isoäidin nimet, ja isoisoisän ja isoisoäidin nimet - ehkä jopa neljäskin polvi taaksepäin.

Sitten ottaisimme yhteiskuvia tyyliin sisarukset, serkukset, pikkuserkut, pikkupikkuserkut.

Näin toimien pääsisi ehkä paremmin jyvälle uusista kasvoista: keitä te oikein olettekaan sukutaulussa?

Tapaamisen jälkeen kokoonnuimme vielä yhteiskuvaan, paisi ne, jotka olivat jo kiirehtineet päiväunille kotiin, kuten omat lapsenlapseni.

Yhteenvetona päivästä voisin sanoa, että mieleeni nousi kiitollisuus.

Kiitollisuus menneille polville ja tälle hetkelle, että meillä on rakas isänmaa ja läheisiä, joiden kanssa kulkea kohti huomista ja että menneet polvet ovat toimineet meidän parhaaksemme ja tehneet parhaansa.

Suku on iloinen asia ja siihen kuuluminen ihan kunnia-asia.

Pidetään hyvää huolta toisistamme.

Maritta Keltikangas, Kauhava

_____________________________________________________________________________________

Aloitan taasen parin kuukauden tauon jälkeen opettelemaan kesän
lomailu vei muistista lähes kaiken mitä siellä oli.

Marjatta Pulkkinen on kirjoittanut runon, Kas vain tuota Iivaria.
Tämän runon luettuani muistuivat mieleeni lapsuuteni ajat, jolloin
vanhemmat ihmiset kertoivat juttuja ja tapahtumia Iivarista, joka
oli ehkä tavallista vilkkaampi lapsi.

Iivari oli syntynyt 11.9.1891. Vetelissä isä Juho August, Samuel
Albertin poika s.8.1.1850. Wetelissä. Äiti Maria Jokelin s.
2.10.1847 Ylihärmässä. Lapsia oli 4 poikaa, Samuli, Iivar, Johan ja
Yrjö.

Monet Ihmiset jotka ovat eläessään tehneet työtä ja saavuttaneet
jotain suurta saavat myös jälkipolvilta kunnioittavia muistopuheita,
hyvä näin, mutta monet siirtyvät täältä pois jättämättä mitään
pysyvää muistomerkkiä itsestään. Iivari oli yksi heistä.
Iivarilla oli luonteisen liikkuvuutensa lisäksi vilkas mielikuvitus.
Lapsena hän kertoi äidilleen lähtevänsä Ameriikkaan. Seuraavana
aamuna äidin touhutessa aamuaskareissa kuului äidin huokaus:
"Mitenkähän se meidän Iivari siellä maailmalla pärjää?" Ylisängystä
peiton alta ilmestyi Iivarin pää ja kuului: "pankaa vain minullekin
maitovelliä kuppiin niinkö ennenkin."
Iivarin kotona oli lypsykarjan lisäksi lampaita ja pässi, joka oli
Iivarin kaveri. He kulkivat paljon yhdessä. Iivari koitti järjestää
ystävälleen joskus parempia makupaloja ja näin ystävyys lujittui
heidän välillään. Kotoa kirkolle oli matkaa vain reilu parisataa
metriä tuttua tietä.
Tänä sunnuntaina olikin kaksi vainajaa haudattavana. Kun vainaja
kannettiin kirkkoon, seurasi Iivari arkun jäljessä ensimmäisenä.
Sitten alkoi kuulua tuttua kopinaa Iivarin korviin. Iivari kääntyi
ja näki pässinsä kirkon käytävällä. Iivari torui pässiään. "tulikko
tinäkin taatana tänne! Nyt vain toitta noutamaan!" Näin ystävät
poistuivat kirkosta.
Alfred Tunkkari kertoi minulle, että hän oli kansakoulussa yhtä
aikaa Iivarin kanssa. Kerran käsityötunnilla puukko oli luiskahtanut
Iivarin ranteeseen. Verisuoni alkoi vuotamaan voimakkaasti.

Iivari ohjasi verisuihkun kattoon päin ja sanoi: "kassokaa pojat!
kyllä tirraa komiasti! Opettaja Kolehmainen sai vuodon tyyntymään ja
poika vietiin
apteekkarin luo, joka saikin laitettua pitävän siteen. Lakkas
tirraamasta.

Alfree jatkoi vielä: "Sinä oot kans justhin ko Iivari."
1900-luvun alkupuolella oli suuri muuttovirtaus Suomesta Amerikkaan.
Melkein jokaisesta talosta tai torpasta oli joku mennyt Rapakon
taate.
Sinne lähti Iivarikin. Minulla ei ole tietoa ajankohdasta. Äitini
isän, Leanteri Tunkkarin, päiväkirjassa on maininta hänen kahden
sisaren ja veljen menosta Amerikkaan. Vähän myöhemmin lähtivät
Puskalan Alfree, Rauhalan Atte, Lukkarin Eino, Postin Eemeli,
Poliisin Yrjö, joka on minun Isäni. 1938 Vetelin seurakunnan 300
-vuotisjuhlilla tapasin Antti Sillanpään. Hän oli isäni pikkuserkku,
elikkä Liisa-tädin Antti, kuten isäni häntä nimitti. Antti oli
tullut Amerikasta käymään kotiseudulleen.
Juttelivat kuulumisiaan siinä tapulin lattialla. Ovet oli aukaistu.
Lämmin kesätuuli virtasi tapulin läpi. Antti oli isokokoinen, vähän
mahakas mies. Kertoi Iivarin olleen töissä hänen Farmillaan.
Järjestin Iivarille töitä sieltä vähän sivummalta, mutta ei hän
siellä kauan ollut. Sanoi siellä olevan niin paljon käärmeitä, ettei
siellä voi olla ja niin Iivari lähti.
Antti helisteli kolikoita housun taskussa ja antoi sitten minulle 20
penniä.
Läspän riihen eteen oli tehty katos, jonka alla oli ruoka- ja
juomatarjoilua myynnissä. Sieltä minä sain elämäni ensimmäisen
jäätelön, kiitos Antin! Löysin Antin ja isäni Raivaajapatsaan luota,
jossa Samuli Harima oli juuri puhumassa. Puheen aikana patsasta
peittänyt verho lipui alas ja niin veistos oli kaikkien nähtävänä.
Sitten puhui Heikki Tunkkari. Yleisöä oli patsasalueen ympärillä
satamäärin. Oli juhlan tunnelmaa.
Iivari oli ollut torvisoittokunnan jäsen jo kotiseudullaan, Ehkä hän
oli jossain armeijan koesoittotilaisuudessa onnistunut ja sai pestin

armeijaan. Hän oli ollut Kuuban manööverissä. Siellä soittajat
olivat ratsailla, mutta kuuma ilma ja satula eivät sopineet yhteen
soittajan takamuksien kanssa. Kivuliaat hiertymät erottivat hänet
armeijan soittokunnasta.
Kerrotaan että Samuli Harima oli tavannut veljensä Iivarin
kauppamatkoillaan ja tarjonnut hänelle autonkuljettajan virkaa.
Iivari mietti, olisko se niin, että minä ajaisin ja sinä istuisit
vieressä?  Ekuule tule kauppoja, ei tule kauppoja! Ja niin veljekset
erosivat.
Kerrotaan, että kun Iivarilta kysyttiin miten sinä siellä sait
ruokaa, vastaus tuli: "kun minä löin maidon kuvia ilimaan, niin
ruokaa rupes tulemaan!"  Olen miettinyt, mitä se tarkoitti? Hänellä
ei ollut kielitaitoa. Täytyi käyttää kuvakieltä, puhua käsillä jne.
Minkä näköinen mahtoi olla maidon kuva?
Sitten Iivarin polku johti Venäjälle luultavasti Karjalaan, jonne
monien muidenkin suomalaisten tie kulki Amerikan kautta.
Ne polut ovat jo sammaltuneet ja niiltä poluilta on jäänyt vähän
hajanaisia tietoja. Juha Huusko on kirjoittanut veteliläisestä Matti
Kainusta, joka kulki tämän tutun reitin ja menestyi siellä. Kertomus
on julkaistu paikallislehti Perhonjokilaaksossa 2011(12)?
Lukijan on hyvä muistaa, että tällaiset jutut, jopa yli sadan vuoden
takaa, ovat saattaneet matkallaan jalostua. Mutta perusvire on aito
ja oikea Iivari oli omalaisensa velikulta. Ehkäpä juuri sen takia
hänen juttunsa jatkavat elämäänsä meidän keskuudessamme. Aina kun
keskustelu kääntyy Iivariin, jäämme odottamaan erikoistarjousta
juttuun.
Iivari kävi kansakoulua vanhemman opettaja Kolehmaisen aikaan.
Opettaja moitiskeli kovin sanoin Iivaria, joka ei opettajan mielestä
jaksanut keskittyä opetukseen. "Senkin pölkkypää!" Se oli opettajan
ankara arvio. Seuraavan tunnin alettua sai opettaja hämmästyä.
Pulpetin kannella oli puupölkky ja oppilas oli lähtenyt
keskittymään!

Liekö näistä tapahtumista Iivarin sepittämä runonpätkä: "Opettaja
Kolehmainen, siivon miehen nimen kantaa, vaikka joskus köyden
pätkästä Iivarille antaa!"
Iivarin naapurissa oli kivikehäinen kaivo pihalla. Joskus pojat
menivät kaivoon taitavasti ja kivien rakoja hyväksi käyttäen
laskeutuivat lähelle vesirajaa. Taas kerran Iivari meni kaivoon ja
alkoi kirkumaan apua. Pihalla syntyi säpinää ja myöhemmin ankaraa
nuhdesaarnaa. Iivarin jekku huomattiin. Taidettiinpa siinä olla
tuppivyötäkin löysäämässä.

Kirkon ovenpielessä seisova vaivaisukko rahoineen oli kiehtonut
poikien mielikuvitusta. Niinpä tuumasta toimeen. Koppakuoriainen sai
takaraajaansa karhulangasta lujan silmukan. Sitten raha-aukosta
vaivaisukon vatsaan. Pennin kolikkokin toisi ylösnousemuksen
kuoriaiselle ja voitonriemun hissinkuljettaja Iivarille.
Nuorukaisena taas kerran oli Iivari kadonnut kotoaan. Isä, epäili,
aivan oikein Kokkolaan olisiko hypännyt jonkin kauppa-auton kyytiin.
Isä tiedusteli Kokkolan poliisilaitokselta onko näkynyt Hohenthal
-nimistä nuorta miestä. Emme nimeä tiedä, mutta Viirikankaalta
täällä yksi sanoo olevansa kotoisin. Laittakaa Viirikangas tulemaan
Veteliin oli isän neuvo poliisille!
Stenbackan Jani, myös lähtöjään veteliläinen oli tavannut Iivarin
jossain työmaan kämpällä kipinämikon virassa. Kysyttäessä, mikä
sinulla on täällä parhainta ollut, tuli vastaus: "no eihän tämän
parempaa olekaan!" Iivari toteutti lapsuuden unelmansa. Niinpä
passiluettelo kertoo, että 26.11.1901.on myönnetty passi Iivar
August Augustson Hohenthalille, s. 1881 Vetelissä, kohdemaa Pohjois-
Amerikka. Siellä olosta ja elosta on vain hyvin vähän hajanaisia
tietoja Suomesta muuttaneiden siirtolaisten kertomuksia. Jos annamme
mielikuvitukselle siivet. Minkälaisen 20 -vuotiaan vilkasluonteisen
nuorukaisen me tapaamme seikkailemassa Amerikassa ja Venäjällä?
Jonkinlaisen kuvan antaa hänen persoonastaan se että, jutut elävät,
vaikka aikaa on kulunut hänen syntymästään jo 130 v.

2-2-2013 kirjasi Esko Hohenthal

_____________________________________________________________________________________

Kuinka minusta tuli Hohenthal

Osallistuin elämäni ensimmäisen kerran sukukokoukseen. Tämä tapahtui aurinkoisena elokuun lauantaina Naantalissa. En ole juurikaan kokenut tarvetta tutkiskella juuriani, koska olen aina mieltänyt olevani Kankkonen. Siihen nimeen ja sukuun olen liittänyt vahvuuden, oikeudenmukaisuuden ja hengellisyyden. Näitä piirteitä tunnistan itsessäni. Toki ymmärrän olevani myös osa Heikkilän sukua. Onhan äitini Heikkilä ja häneen liitän kaikki sellaiset ominaisuudet, jotka ovat minussa piilossa näkyvämpien ominaisuuksien alla. Ominaisuudet kuten lempeys ja rauhallisuus. Kadehdittavia ominaisuuksia joiden näkyväksi tekemiseksi työskentelen jatkuvasti. Summa summarum, lauantaiaamuna 30.8.2014 heräsin Kankkosena, kaikkine piirteineni ja ominaisuuksineni.

Nimen Hohenthal olin toki kuullut äidiltäni. Hän oli jopa yrittänyt antaa jonkinlaisen kuvan suvusta ja sen vaiheista sekä omasta ja minun paikastani sukupuussa. Viesti ei kuitenkaan oikein tavoittanut kuulijaansa. Äitinihän puhui hänen suvustaan ja hänen historiastaan, ei minun.

Näillä eväillä saavuin vanhempieni kanssa aurinkoiseen Naantaliin. Kierrellessämme kaunista kirkonpuistoa ja hyvin hoidettua hautausmaata, löysimme myös sen hautakiven, johon uusi laatta oli kiinnitetty. Olin toki kuullut tarinan laatasta ja sen merkityksestä, mutta vaikka kaikki oli kaunista, oli se vielä vailla syvempää sisältöä. Päällimmäinen syy tulooni ja sukukokoukseen osallistumiselleni oli halu olla äidilleni mieliksi, ei etsiä juuriani, joiden en edes tiennyt olevan hukassa. Sitten Matti Kolehmainen aloitti puheensa ja herätti Hohenthalin suvun eloon.

En ole koskaan ollut kiinnostunut sukututkimuksesta mutta rakastan tarinoita ihmisistä ja heidän elämästään. Näillä tarinoilla Hohenthalin suvun varhaisista vaiheista Suomessa, Matti maalasi kuvan oikeudenmukaisista taistelijoista, sotilaista ja papeista joita suvussa on paljon. Itselläni heräsi varovainen mielenkiinto näihin historian ihmisiin. Enkö olekaan saanut kaikkia näitä piirteitäni isäni puolelta?

Meidän jokaisen henkilökohtaisessa historiassa on hetkiä, joita voidaan pitää jollakin tavalla käänteen tekevinä. Minulle yksi tällainen hetki tuli Matin kertoessa Klas Emilin vaimosta, Leonie Hohenthalista. Kun Matti maalasi kuvan historian henkilöstä joka oli ystävällinen ja lempeä äiti, loksahtivat palaset paikoilleen. Nämä ovat niitä Hohenthalin piirteitä, jotka oma äitini on perinyt. Mutta vaikka nämä piirteet ovat niitä, jotka näkyvät hänessä, on hän perintönä siirtänyt minulle suvun muita piirteitä. Ne piirteet, jotka ilmenevät minussa ovat paitsi Kankkosten yhtälailla Hohenthalien piirteitä. Ei siis ollutkaan kyse äitini historiasta ja suvusta vaan meidän.

Sukukokouksen varsinainen kokous oli päätetty pitää kauniissa maalaismaisemassa hiukan Naantalin ulkopuolella Pohjakulmassa. Saavuimme ensimmäisenä paikalle ja sain tilaisuuden katsoa sisään tulevia ihmisiä kaikessa rauhassa. Katselin heitä aivan uusin silmin. Minun oli edelleen vaikea tajuta, että meillä kaikilla oli samat juuret, olemme todella samaa sukua. Uskomatonta. Niin monta ihmistä, niin monta tarinaa.

Jatkoa ja syvyyttä näille tarinoille antoi upea persoona Atlantin takaa, Marianne Wargelin. Historian tutkijana ja aitona Amerikan suomalaisena hän todella osasi kertoa tarinoita isovanhemmistaan ja vanhemmistaan. Lisäksi hänellä oli loistava kyky sitoa tarinat oikeaan kontekstiin, aikaan ja paikkaan. Tarinoista heräsi eloon vahvoja naisia, jotka olivat rohkeasti muutoksen etulinjassa niin Suomessa kuin Amerikassakin. Ilolla aloin samastumaan heihin. En toki siinä mittakaavassa vaan huomattavasti vaatimattomammin. Tarinoiden kautta aloin kuitenkin ymmärtämään paljon paremmin sitä, miksi omassa elämässäni on tapahtunut tiettyjä asioita. Miksi oma elämänpolkuni on johtanut minut tietynlaisiin tilanteisiin ja miksi niissä tilanteissa olen tehnyt ne ratkaisut, jotka tein.

Oma tarinani jatkuu tästä eteenpäin entistä rikkaampana ja syvempänä. Minun tarinani on osa Hohenthalien tarinaa. Olen ylpeä juuristani.

Terveisin,

Annika Kankkonen

_____________________________________________________________________________________

Sormuksen tarina

Sain yllättävän kirjelähetyksen. Mukana oli sinettisormus, jossa merkintä 10.10.1905 Sasso. Sormus on Hohenthalien sukuun liittyvä. Omistaja on ollut aikoinaan sortovuosien aktivisti Lennart Hohenthal. Hän oli yksi tuosta aktivistiryhmästä, joka valmisteli Bobrikoffin murhaa vuosina 1902 - 1904.

Taustalla oli Aktiivien vastustuspuolue. Ns Bobrikoff-ryhmään kuuluivat Lennart Hohenthalin lisäksi merikapteeni kirjailija J W Nylander, Konne Ziliacus, Arvid Mörne, Herman Gummerus, Henry Biaudet, Reguel Wolff ja Almar Fabritikus.

Suunnitelmia Bobrikoffin murhaamiseksi valmisteltiin hämmästyttävän pitkään. Lennart H oli ilmoittautunut halukkaaksi attentaatin suorittajaksi. Hänen piti heittää pommi kenraalikuvernöörin taloon määrättynä hetkenä tai ampua Bobrikoff.

Tietoja vuoti venäläisille; Nylander ja Hohenthal sekä neljä muuta joutuivat kuulusteluun, mutta vapautettiin. Eugen Schauman oli päättänyt toteuttaa murhan, tiedotti aktivistiryhmälle suunnitelmansa ja niin Lennartin suunnitelma kariutui. 16.6.1904 Eugen Schauman ampuu Bobrikoffin senaatin käytävällä ja ampuu välittömästi itsensä.

Lennart Hohenthal ja aktivistiryhmä seuraavat tilannetta Helsingistä tarkkaan. Suomen prokuraattorina toimi vuodesta 1901 alkaen Eliel Soisalon-Soininen. Hän oli ns. vanhoillissuomalaisten ja myöntyvyyslinjan kannattaja. Tämä suuntaus ei ollut aktivistiryhmän mieleistä. Lennart sai uuden tilaisuuden. Jo vuoden 1905 alussa hän ampuu Soinsalon-Soinisen. Heti alun pitäen oli Lennartille valmisteltu pakosuunnitelma Englantiin. Se myös toteutui. Lennart oli tehdessään 27-vuotias lääketieteen ylioppilas. Englannissa hän toimi mm. erikoishierojana. Hän kuoli vuonna 1951.

Lennart Hohenthal syntyi Kuortaneella 25.11.1877 jossa isä Klas Emil toimi pappina. Isä toimi sittemmin vuodesta 1881 Siipyyn ja vuodesta 1882 Maalahden kirkkoherrana.

Sortovuosien aktivistiryhmien toiminta ei tiete tuolloin ollut lainmukaista. Itsenäistymispyrkimyksissä tapahtuu aina laittomuuksiakin. Bobrikoff ja Soinsalon-Soininen eivät olleet ainoat jotka joutuivat murhatuiksi.

Sormuksen merkintä 10.10.1905 oli pitkään kirjoittajalta ja suvun muiltakin jäseniltä hakusalla. Suvun papereista löytyi ratkaisu. Lennartin paettua 1905 Englantiin seurasi perässä hänen morsiamensa Charlotta Zetterberg. Morsian lukeutui Zetterbergien aktivistiperheeseen. Suvun edustaja on myös professori Seppo Zetterberg, joka on kirjoittanut kirjan; Viisi laukausta Senaatissa. Kirjassa kerrotaan seikkaperäisesti myös Lennart Hohenthalin aktivistivuodet 1901 -1905.

Sormuksen merkintä on Lennartin ja Charlotan "Sasson" hääpäivä. Avioliitosta syntyi tytär Brita 1901 ja poika Carl-Eric Bogilaw v.1909. Suvun vaakuna tunnus; Vincet Qvi Patitus voidaan tulkita suomeksi; Kärsivällisyydellä voittoon.

Toivo Sandkvist

Kirkkoherra

Kirkkoherra Hohenthalin arvokkaasti poseeraava veljessarja asettui potrettiin Vaasassa 1894. Isä Klas Emil (1846-1917) oli huolissaan kouluttaessaan heitä Vasa lyceumissa. He olivat siellä, poissa kotoa, "turvattomia kuin linnunpojat oksalla". Mitä näistä vakavista ja urheilullisista nuorista tuli? Nyt tiedämme. Vanhimmasta, kirjaa pitävästä Lennartista, tuli hieroja ja tulisieluinen aktivisti, joka surmasi 1905 prokuraattori E. Soisalon-Soinisen. Vankilasta hän pakeni Englantiin. Vasemmalla seisovasta Torstenista tuli Kotkan kirkkoherra. Oikealla olevasta Welistä (Veli Gunnar) tuli ratsuväen eversti, edessä vasemmalla istuvasta Einosta merikapteeni ja nuorimmasta, Arnosta, tuli urheiluvälineillä vaurastunut kauppaneuvos. Kuvasta puuttuva tytär Thyra avioitui pastori A. Rautalahden kanssa ja muutti USA:han.

Matti Kolehmainen