Veli Gunnar, Siipyyn pappilan eversti

Venäjän ratsuväen eversti Veli Gunnar Hohenthal (vuodesta 1920 Veli Gunnar Bogislaus von Hohenthal) syntyi 15.11.1880 Repoluodossa. Hänen vanhempansa olivat  rovasti Klas Emil ja Leonie Hohenthal.
 
Veli Gunnar kävi vuoteen 1900 Vaasan ruotsalaista lyseota, jossa koulussa hän edusti jo sukunsa neljättä polvea. Hän antautui sotilasuralle ja opiskeli Pietarissa Nikolain ratsuväkikoulussa 1902-05 ja Upseerien ratsukoulussa 1912-1914. Hän toimi mm. leskikeisarinna Dagmarin adjutanttina. Vanhemman veljensä Lennartin attentaatin herättämän hälyn vuoksi hänet komennettiin vuonna 1905 Puolaan.
 
Palattuaan Suomeen Hohenthal merkittiin itsenäisen Suomen armeijan palvelukseen everstiluutnanttina. Hän toimi vuodesta 1918 Hämeen ratsurykmentin komentajana. Vakinaisesta palveluksesta hän erosi 1923 ja oli sen jälkeen vakuutusyhtiö Pohjolan tarkastajana. Vuonna 1938 hän perusti Oy Veli Hohenthal & Co -nimisen yhtiön. Sen johtajana hän oli vuoteen 1944, jolloin hän siirtyi asumaan äitinsä kotimaahan Ruotsiin. Siellä hän kuoli 23.6.1966. Ruotsin kansalainen vuodesta 1952.
 
Eversti Hohenthal oli avioliitossa Natalia Pardelos-Stollnikoffin kanssa, joka oli  syntynyt Ukrainassa 1878. 
 
Värikkäänä persoonana tunnettua Hohenthalia haastatteli Syd-Österbotten -lehti 26.9.1957 hänen vieraillessaan Pohjanmaalla. Seuraavassa otteita jutusta.
 
Miksi päätitte ryhtyä ratsuväen sotilaaksi?   
Tarve siihen oli myötäsyntyinen. Ainakin kaksi esi-isistäni oli ratsuväessä. Isoisäni, Lapuan rovasti, oli suuri hevosten ystävä, ja Siipyyn pappilassa minä tavallisesti pidin huolta hevosista ja mm. kuskasin veljeni ja itseni kouluun Vaasaan.
 
Olemme kuulleet, että te eversti olette ollut aktiiviurheilija ja osallistunut mm. Tukholman olympialaisiin 1912 viisiottelijana. 
Kyllä, hiihto ja juoksu ovat olivat harrastuksiani jo koulupoikana. Kun hiihdin kuusitoistavuotiaana eräänä yönä Merenkurkussa, törmäsin jäänmurtaja Murtajaan. Kerran päätin lähteä erään toverini kanssa (Vaasasta. MK) hiihtäen kotiin Siipyyhyn pääsiäiseksi. Lunta riitti Pirttikylään asti, mutta sieltä meidän piti hankkia luistimet, jotka me sitten sidoimme sokeritopan naruilla monoihin kiinni, ja niillä varusteilla me jatkoimme matkaa jokea pitkin etelää kohti. Jäättömillä kohdilla siirryimme luistelemaan jokivarren jäisiä peltoja pitkin. Närpiössä meidät otti kunnanlääkäri Peltonen hyvään hoitoonsa, sitoi hiertyneet haavamme ja hankki meille kyydin Siipyyhyn. Vaasassa olin ensimmäinen, joka harrasti 100, 1000 ja 10.000 metrin matkoja. Voitin kilpailun kahtena vuotena peräkkäin ja sain haltuuni pokaalin, joka on nyt Siipyyn kirkossa ehtoollismaljana. (Kadoksissa. Tuhoutunut todennäköisesti kirkon palossa 1969. MK).
 
Teillä on tietenkin mielenkiintoisia ja jännittäviä muistoja oleskelustanne silloisella keisarillisella Venäjällä.
----  Sain kolmen vuoden komennuksen vanhaan kunniakkaaseen Sotilasritarikunnan rakuunarykmenttiin Garvaliniin 60 km Puolan pääkaupungista Varsovasta (paikan nimi ilm. Garbalin. MK). Erään kerran minun oli suuressa sotaharjoituksessa saatava kokonainen ratsurykmentti  uitetuksi Veikselin yli. Se suoritettiin eskadroonittain. Sen, joka ei osannut uida, piti ilmoittautua. Kukaan ei tehnyt niin, kukaan ei halunnut olla toistaan huonompi.
 
Hevosellahan on ns. laumavaisto niin kuin useimmilla eläimillä. Jos vain ensimmäinen hevonen kykenee hyppäämään joen töyräältä alas, seuraavat kaikki muut sitä. En unohda milloinkaan sitä kiehtovaa näkyä, kun kokonainen eskadroona laukkasi virralle ja hevonen toisensa jälkeen hyppäsi lähes pari metriä alas veteen ratsastaja selässään. Muistan, kuinka yksi hevosista kavahti pystyyn ja yritti tavoitella pohjaa takajaloillaan. Ratsastaja oli selvästi hätää kärsimässä ja joutumassa hevosen alle. Hyppää veteen, minä karjuin, ja ota seuraavan hevosen hännästä kiinni. Ratsumies teki niin, mutta varmuuden vuoksi iski myös hampaansa kiinni häntään. Toisella rannalla sai sitten välskäri "hännänpurijan" hampaat vaivoin irti lukemattomista jouhista. Lopulta oli koko rykmentti kuudessa erässä, ja minä perässä uiden, vaikeuksitta toisella rannalla. Ainoastaan rykmentin komentaja ja adjutantti rykmentin lippuineen jouduttiin kuljettamaan yli. Se tapahtui vuotavalla soutuveneellä, jonka minä hinasin uiden 200 metrin matkan toiselle puolelle virtaa. Se ei käynyt kovin nopeasti, minkä vuoksi adjutantti huusi koko ajan: Pidä kiirettä, me hukumme! Mutta yli me kaikki pääsimme rykmentinkomentajan suureksi tyydytykseksi.
 
Tehän tulitte sitten kotimaahan Venäjän vallankumouksen jälkeen? 
Kyllä, ratsastettuani kuusi viikkoa yöaikaan. Päivisin me pysyttelimme piilossa, mikä ei ollut Venäjän aroilla kovin helppoa. Yöllä me ryömimme esiin, söimme muutaman nauriin tai raa'an perunan, jos satuimme niitä pelloilta löytämään, ja jatkoimme ratsastusta. Tultahan ei uskaltanut virittää. Kuuden viikon ratsastamisen jälkeen saavuin synnyinmaahan. Sitä ratsastusta ei hevin unohda.
 
Annettiinko Teille sitten mitään  sotilaallista tehtävää, olihan Suomen nuoressa sotaväessä pulaa upseereista?         
Kyllä tietenkin. Tehtäväni oli muodostaa ratsurykmentti ja se tulisi tapahtumaan Kuopiossa, yllättäen kyllä kiviaidan takana, joka oli aikoinaan pystytetty Kuopion vanhan hautausmaan ympärille. Siihen isoisänisoisäni, majuri, haudattiin suomalais-venäläisessä sodassa 1789-90.   
 
Sen jälkeen palvelin Hämeen ratsurykmentin komentajana sijoituspaikkana idyllinen ja historiallinen Hämeenlinna.
 
Myöhemmin Te eversti vaikutitte siviilissä? 
Pitää paikkansa, Pohjolan tarkastajana 1930-luvulla matkustelin paljon minulle rakkaalla Pohjanmaalla. Samaan aikaan etsiskeli zeppelinin suunnittelija tri Eckener useimmissa Euroopan lehdissä miestä, joka olisi halukas lähtemään zeppelinillä  Pohjoisnavalle, jossa hänet laskettaisiin alas ilmalaivasta. Tarkoituksena olisi yrittää mitata poralaitteella napajään paksuutta. Olin ainoa, joka ilmoittautui halukkaaksi. Tutkimusmatkasta ei kuitenkaan tullut mitään, koska silloin ei pystytty tuottamaan riittävästi heliumia. Sen sijaan sain olla mukana eräällä zeppelinin lennolla. Seisoin korissa 40 metriä zeppelinin alapuolella kiikaroimassa ja nauttimassa ihanasta maisemasta 800 metrin korkeudessa Boden-järven yllä. Sillä kertaa myös myöhästyin tapaamisesta tri Eckenerin kanssa; keskeytin nimittäin junamatkani saadakseni uida yli Tonavan. Tri Eckener antoi minulle anteeksi, kun kuuli selitykseni: Koska olin aikaisemmin uinut yli Veikselin, halusin uida myös yli Tonavan.  
 
Entä sitten, kun asetuitte Ruotsiin?
Siis sen synkän lokakuun 1944 jälkeen, jolloin soudin Maarianhaminan ulkopuolelta kolmenkymmenen kilometrin rajalta Simpsnäsklubbin majakalle? (P.o. Simpnäsklubb. Tukhoman saariston pohjoisosassa.) Se on kuitenkin toinen juttu.
 
********
Hohenthal kertoo aloittaneensa Tukholmassa uuden elämänvaiheen mahdollisimman korkealta, kerrostalojen kattojen lumenluojana. Suomalaisyhteisön hyväksi hän toimi mm. ruotsin kielen tulkkina, venäjällekin löytyi käyttöä. Sukuyhdistystä hän muisti lahjoittamalla sille arvokkaan kirjekokoelman. Eversti kuoli Tukholmassa 1966. Hänen tuhkansa kätkettiin Siipyyn hautausmaan sukuhautaan.
 
Anekdootti lehdestä Kansa taisteli, miehet kertovat
Ratsumestari Karl Majewski (myöh. everstiluutnantti, 1892-1942) oli käymässä Viipurissa ja myöhästyi junasta, kun hänen piti palata takaisin eskadroonaansa Lappeenrantaan. Mieli apeana Majewski paineli lähimpään kapakkaan murhettaan karkottamaan. Siellä hän tapasi tutun lentäjän, joka oli juuri lähdössä Lappeenrantaan. Majewski pääsi kyytiin ja ilmestyi ajoissa ilmoittautumaan.
 
Myöhästyin junasta, herra eversti, hän teki ilmoituksen eversti Hohenthalille, mutta jatkoi riittävän nopeasti ennen räjähdystä: Siksi otin lentokoneen. Perillä olin ennen junaa.
 
Niin sitä pitää, luutnantti. Niin pitää ratsuväen luutnantin juuri menetellä, hoki Hohenthal ihastuneena. Piti näet itsekin suurista eleistä.